Eilen oli sana kiirinyt, että 'Suomi-täti' on tullut kotiin. Päättelin tämän siitä, että summerini soi illalla poikkeavan  moneen kertaan ! 
Olisin ollut pulassa ja tuottanut pienille, hyvin 'pelottaville' olennoille suuren pettymyksen, jos kaapistani ei olisi löytynyt mitään makeaa tai yhtään karkkia. Onneksi on aina jotain. On eri pinot mistä popsin ja mitä 'hieman' säästelen yllättävien tilanteiden varalle. Nyt oli yllättävä tilanne. Ilo ja riemu loisti itsetehtyjen naamareiden takaa, jotka poistettiin hetkeksi kohteliaisuudesta ! Muutamat olivat opetelleet sanomaan suomeksi 'Kiitos paljon!". On ihanaa katsoa, kun pienestä makeisesta syntyy noin suuri ilo. 
Iloinen on nami-hiirikin pitkän aikaa. Ei kukaan kysynyt tumman suklaan perään. Ei kukaan pienistä haamuista tai luurankomiehistä kurkistanut kaappiini, josko sieltä löytyisi hieman tasokkaampaa, ehkä oikein mitalein palkittua suklaata tai makeisia. Kukaan ei edes moittinut makeisten erilaista kokoa. Kaappini on siitä ihmeellinen, että siellä on kyllä paljon makeisia, mutta montaa samanlaista on turha etsiä 'yllättävissä' tilanteissa. Sitä varten on tehtävä erityinen inventaario ja täydennys. En ollut mitenkään Halloweenia unohtanut - se olisi ollut jopa täysin mahdotontakin menneinä viikkoina. Mutta olin useamman viikon pois kotoa. - Onneksi tuossa iässä, esikouluissa ja koulujen alemmilla luokilla olevat kelpuuttavat kaiken mikä on makeaa. Se, jos mikä tuntuu mukavalta. Kaikki makeiset ovat minustakin hyviä, paitsi........
Luonnollisesti on makuasia mistä pitää erityisesti ja mitä syö, vaikkei ihan tykkäisikään. Kukaan ei  tarjoa minulle esimerkiksi salmiakkia !
Ja ne viimeisetkään illan pienet hämähäkkiset vierailijat - kaksi pikku-poikaa - eivät olleet pahoillaan, vaikka jäljelle oli jäänyt vain tyttöjen Hello Kitty -tikkareita. Silmät iloisesti loistaen 'kiitos ja syvä kumarrus' irtosivat aivan yhtä helposti, kuin aiemmin vierailleiltakin ! Rapussa kaikui iloisia vihellyksiä, poikien astellessa kipin kapin kotiin.
Ghosts ringing the Doorbell ! 
Yesterday word got around that 'the Finnish aunt' had come back home. I could tell because my doorbell rang with unusual frequency this evening. 
I would have been in trouble and caused the "very scary" small beings, a great disappontment, if I would have not found anything sweet or any candy in my cabinet. Luckily there is always something. There are separate piles from where I nibble, and a special "little" stash that I save for special occasions. Now it was a special occasion. Happiness and joy beamed from behind the self-made masks, which out of courtesy, were momentarily removed. Some of the kids had learned how to say in Finnish, "Kiitos paljon" (Thank you very much). It's wonderful to see how such a small candy can bring such great pleasure. Nami-hiiri was also happy for a long time.
Nobody was after the dark chocolate. None of the small ghosts or skeleton kids peaked into my special cabinet to see if there were perhaps slighly classier candies or gold-metal winning chocolates. Nobody complained about the differet sizes of the candies.
My cabinet is wonderful because there are many candies, and no two are alike. There is always something there for an unexpected situation. And for that I have to make a special inventory to refill the cabinet. I didn't intentionally forget Halloween - it would have been comletely impossible given the amount of the med decoration around town - but I was away for a few weeks from home. Luckily, children that age seem to accept anything that is sweet. That, if anything, feels nice. I myself accept all candies too, except....
Naturally, it's a matter of taste, what one especially likes and what eats even if when one doesn't exactly like it. No one, for example, offers me "salmiakki". - And those last little spidery visitors of the evening, two little boys, weren't disappointed even when there was only girly 'Hello Kitty' lollipops left to give. Eyes lit up, with that "thank you" and a deep bow came as easily as the previous visitors. The stairwell echoed with happy whistling as they skipped away back home.
nami-hiiri